Yläkuu ja alakuu

– ajoituksen taito suomalaisessa kansanperinteessä – 

Anne Pöyhönen


Aivan uniikkia lajiaan edustaa Anne Pöyhösen kirja siitä, miten vanha

kansa ajoitti toimensa kuun liikkeiden mukaan. Tätä lajia kun ei ole

nykypäivänä tarjolla liiaksi, sillä urbaani kaupunkikulttuuri on jättänyt kuutietämyksen taakseen samalla kun paukautti viimeisen kerran tuvan ovet kiinni, ja hyppäsi matkalaukku kädessään kaupunkiin vievään onnikkaan.


Toista oli ennen, kun oltiin vielä jalat turpeessa. Oli opittu kantapään kautta että jos kaataa tukkipuun väärällä kuun hetkellä, se lahoaa. Mikäli poimii perunat väärällä kuun hetkellä, ne eivät ulkokellarissa suinkaan pysy kovina ruokaperunoina, vaan alkavat mädätä. Vaan kuten sanottua, nykypäivän metrilankkua ostava kaupunkilainen, ja Prismasta perunansa hankkiva ei ole näistä asioista kuullutkaan – eikä ehkä uskoisikaan niitä.  Kuuhan on se, joka näkyy toisinaan katuamppujen välistä? Ei sen enempää. Asia ei varmastikaan ole näin että aiheelle voi vaan olkaa kohauttaa. 


Asialla on ilmeisesti fysikaalinen selitys, jota kirja pakottaa fundeeraamaan. Vuorovesivoimat ainakin todistavat että Kuun vetovoima kiskoo maapallon nesteitä puoleensa riippuen siitä onko se lähellä vai kaukana. Tämä pätee myös biologiaan. Kasvit ovat aikaa sitten oppineet hyödyntämään Kuun tarjoamaa vetoapua kasvussaan, ja niiden sisällä oleva vitaalineste liikkuu gravitaation ehdoilla. Kuuleman mukaan keskiajan noidatkin osasivat poimia yrttinsä Kuun oikealla hetkellä, koska tiesivät milloin parantavat tai huumaavat entsyymit ovat varressa tai juuressa. Vanhakansakin tiesi oivallisesti, milloin panna viikate heilumaan. Asialla on kysyntää nykypäivän mökkiläisellekin; on eduksi tietää että kun niittää rikkaruohot viikatteella pois, sitä ei kannata tehdä alkukuusta – ne puskevat takaisin entistä tuhdimpina. Vastaavasti loppukuusta niitetyssä kasvien elämänneste jäi varteen, ja ne saavat ponnistella tosissaan kasvaakseen takaisin. Tämän tietäminen säästää työtä.

-

Kansanperinteellisessä mielessä kirja on täyttä rautaa. Tietenkin kun puhumme kansanperin

teestä sen omilla ehdoilla, on monissa neuvoissa jo ylitulkinnan makua. Tuntuisi uskomattomalta ajatella että arkiseen pyykinpesuun, hiustenleikkuuseen ym vaikuttaisivat kuun liikkeet millään tavoin. Ehkä tämä pitääkin ottaa enemmän vanhankansan maailmankatsomuksellisena logiikkana kuin konkreettisina neuvoina – kaikille töille on aina oma rytminsä. Oma määrätty aikansa ja paikkansa. Tämä rytmi määräytyy jonkinmoisen harmonisen elämänmenon ehdoilla, ja sen vuoksi ei niin pientä työtä, ettei sitä pitäisi sovittaa suuremman kuvion sääntöihin.


Pienenkin ryytimaan pitäjän kannattaa tämä kirja lukea talven aikana, ennen kuin lähtee mitään istuttelemaan. Aina kannattaa ottaa vaari kirjan neuvoista: Jos kasveja istuttaa ”viimeisinä päivinä”, eivät ne kasva!


Ylläoleva on kirjan tarjoama ilmainen neuvo. Jos kuitenkin toukokuussa lähtee istutuspuuhiin ja siemenet jäävät itämättä on itseltään hyvä kysyä; olisiko sittenkin kannattanut kurkistaa mitä muinaiset olisivat istutuspäivästä sanoneet?  Ei se ota ellei annakaan.


Jukkis