Uuden ajan Kalevala-avain

Kauno Mannonen


Tunnustan suoraan vältelleeni tämän kirjan kommentointia lähes

viimeiseen asti. En siksi, että se olisi jollakin tavalla huono tai

pinnallinen kirja, vaan sen omissa silmissäni sisältämän hivenen vanhentuneen teeman vuoksi.

Se tarkastelee meille niin tuttua Kalevalaa teosofisessa raamissa, eli tavalla joka on tuttu jo Ervastin päivistä. Blavatskilaisessa kontekstissa. Kalevala nähdään siis salaisten opetusten kirjana, jolla on tekemistä itsekunkin henkisen kehittymisen kanssa, ja Kalevalan sankarit rinnastetaan teosofiasta tuttuihin valkoisiin mestareihin. Ymmärtänette kun sanon, että näkökulma ei ole kovin tuore. Nykyisille esoterian suurkuluttajille teosofia ei välttämättä enää merkitse kovin paljoa. Eikä sillä olekaan ollut enää kovin keskeistä roolia NewAge-kulttuurissa, joten tässä mielessä kirjan sanoma on, jos ei nyt vanhentunut, niin ei ainakaan muodissa. Toinen sama ongelma nousee esiin Kalevalan kohdalla; jokainen sukupolvi etsii aina oman totuutensa muinaisuudesta, ja tällä kertaa taisi käydä niin, että uudet sukupolvet eivät ole tällä kertaa löytäneetkään Kalevalaa rummukseen, vaan enemmänkin messeniuslaisen tulkinnan muinaiskuninkaineen yms. Arvattavasti myös lähivuosina ns. megaliittitutkimus tulee olemaan kova sana. Tuskin Mannonen sitä asiaa noin näkee, hän näkee kirjansa sanoman varmastikin ajattomana, ja tietenkin viisaana. Sitähän se on. Tätä on toki vaikea kiistää. Meille kyynisimmille ihmisille tämän kirjan sanoma näyttäytyy muistona sieltä 60-80 –lukujen alueelta, kun teosofia oli vielä kova sana. Ymmärrätte siis mikä kirjan lähtökohtainen ongelma on esoterian saralla – se kuulu sukupolvien välinen kuilu.  Jos tämän kuitenkin kykenee ohittamaan, on kirja muuten varsin mukiinmenevä.


Ei Mannosen kirja kuitenkaan mitään teosofista huttua ole. Siinä on pikantteja yksityiskohtia. Erittäin virkistävä näkökulma liittyy sanaleikkeihin. Kukapa ei sanoilla haluaisi leikkiä, ja Mannosen leikittelyt ovat yllättävän mukaansatempaavia nerokkuudessaan. Ristiriita eli riita ja risti, tai kokonaisvaltaisempi eli koko naisvalta on kutkuttavaa oivallusta. Melkein jää väkisinkin pohtimaan, millaisissa olosuhteissa ja merkityskentässä nuo yhdyssanat ovat syntyneet, ja mitä ne tarkoittavat? Miksi ristin ympärillä on riita tai mitä tarkoittaa että on olemassa koko naisvalta? Naiset yhtä mieltä jostakin? Sanojen purkaminen osiinsa on Mannoselta oivallus jolle on ihan pakko nostaa hattua.


Itse kirja on kyllä hyvin kaunis. Se on loisteliaasti taitettu, kappaleet on jäsennelty ja paperi on mukavan paksua. Teksti on helppolukuista, lähes jutustelua, jonka seuraaminen ei tunnu ollenkaan raskaalta. Mannosessa on kyllä ainesta kirjailijaksi, ja taittovaiheessa hän ei ole tyytynyt halvimpiin kompromisseihin, vaan on halunnut tuottaa laadukkaan lopputuloksen. Ongelmana on kuitenkin em. teeman eilisyys, ja luultavasti kirja puhutteleekin enemmän suurten ikäluokkien edustajia, kuin nuorempia sukupolvia. Jostakin syystä vasta loppupuolen viimeinen kappale ”Väinämöisen historiaa” tuntuu puhuttelevammalta historiallisen kontekstinsa vuoksi – unohtamatta värikästä kuvitusta – mutta toisaalta se tuntuu jo enemmän kirjan liiteosiolta kuin kirjan huipennukselta.


Ei tätä voi siis missään nimessä huonona pitää, mutta ei se mikään mestariteoskaan ole. Jostain siltä väliltä, jollaisia lukee sateisina sunnuntaipäivinä. Teosofinen konteksti tuottaa myös sellaisen vinouman, että sisältö loistaa jonkin verran omaperäisyyden puutteella. Niille taas jotka eivät näitä asioita entuudestaan tunne, tätä voi suosittaa opintoretkenä teosofisen tulkinnan pariin.

Jukkis