Suomi-Filmin Alamaailma

Sami Haavisto


Jos jotain huonoa pitää kirjasta sanoa, niin sanotaan se heti kärkeen,

jotta päästään joskus kehuntaankin. Nimi Suomi-Filmin Alamaailma ainakin

minut jallitti uskomaan, että tässä on jokin katalogimainen ensyklopedia kaikista Suomessa tehdyistä indie-elokuvista. Tiedättehän? – niitä suttuisia ladossa tehtyjä leffoja, joita tehdään heiluvalla käsikameralla Topin ja Ilarin kanssa, ja joita sitten näytetään kaveripiireille ja lyhytelokuvafestareilla. Sen takia kirjaa välttelinkin pitkään, kunnes sen sain käteeni pideltäväksi, ja huomasin että sehän kertookin yhden miehen joutsenlaulusta; mitättömyydestä nousemiseen kansainvälisen tason kauhuelokuvaohjaajaksi. Sellaiset omaelämäkerralliset tarinat ovat aina mielenkiintoisia, joten otin ja ostin kirjan, mutta korostan vielä, että olisin sen ostanut aiemminkin, jos nimi olisi antanut oikeutta sisällölle. 


Kirja rakentuu käytännössä kolmeen osioon; ensin on ”alku aina hankalaa” –osio, joka vaihtuu ”työ tekijäänsä opettaa” –näytökseen, ja lopussa on vielä tarina ”rumasta ankanpoikasesta, josta kuoriutuu kaunis lintu” tyyppiseen lopetukseen. Jos oikein tihrustaa rakennetta, on erottavinaan vieläpä loppuhuipennusten lisäksi selkeitä suvantovaiheita, ja henkilörakenteluita. Tämä kielii ainakin minulle, että kirjassa on huolella tehty runko, joka ilmentää että sitä on tehty tosissaan, ja vaivalla. Sitä en tiedä, onko Haavisto tehnyt tämän alitajuisesti vai tieten, mutta mikään sutaistu bulkkikirja tämä ei siis ole. Tälläiset jutut ovat kirjalle kuin kirjalle aina plussaa, sillä jokainen kirjahan on aina enemmän kuin sanojensa summa. Luettavuutta lisää myös huolellinen oikoluenta, lyöntivirheitä kun ei juurikaan pistä silmään, mikä on muuten harvinaista esikoiskirjailijalle. Ymmärtääkseni tämä on esikoisteos?


Kirja alkaa valtaisasta hengen palosta tehdä oma elokuva. Eikä mikä tahansa viisitoistaminuuttinen lyhäri, vaan kokopitkä elokuva. Se jos mikä kielii kunnianhimosta. Sen jälkeen asiat alkavatkin mennä pieleen, kun asioita joutuu opettelemaan lennossa, oikuttelevat pääosanesittäjät irtisanoutuvat kesken kuvausten, budjetti on kahvipaketin luokkaa ja kaikki pitää pummia jostakin tai tehdä self-made –asenteella. Kateet ja vähättelijät esittelevät kommenttejaan taustalla, ja kuvausaikataulujen vuoksi nukutaan kun keretään. ja kaikeksi lopuksi koko vaivalla ja lähes yli-inhimillisten ponnistusten avulla tehty elokuva katoaa savuna ilmaan kovalevyn hajotessa. Kaikki se vaivannäkö – turhaan. Olen lisäksi melkoisen vissi että marginaalisten kauhukuvien filmaaminen tässä asenne-ilmapiirissä vaatii henkisen jättiläisen ominaisuuksia. Saatoin siis hyvin samaistua tähän turhauttavaan epäonnistumisten sumaan, sillä tunnen pelin omaltakin taiteilijauraltani. Niin tuhat kertaa kuin olen itsekin siteerannut Eino Leinon runoa; vaan turha on ihmisen taisto taivahan voimia vastaan…

Vai olenko tekopyhä? Eikö tämän kohdan kuitenkin tee nautittavaksi se vanha tosiasia, että vahingonilo on aidointa iloa?


Jos vahingonilo on motiivina, miksi kirjan alkua lukeekin niin mielellään, niin pianpa se ylimielinen virne kuitenkin katoaa naamalta. Tavallinen ihminen varmaan jättäisi ekan kerran jälkeen pelin tähän. Vaan nyt vasta näemmekin mistä puusta Sami Haavisto on veistetty. Karski asenne, loputon sitkeys sekä se syvältä sielusta tuleva henkinen voima yhdistettynä taiteelliseen intohimoon, suoranaiseen hengen paloon, pakottaa ryhtymään toiseenkin yritykseen. ja kolmanteen. Homma kuitenkin kehittyy matkan varrella, joukkoon valikoituu oikeita ihmisiä, kontakteja saadaan, virheistä opitaan ja pian ollaan pisteessä, että alun katastrofit vaihtuvat pieniin harmistumisiin. Hommissa alkaa olla jo ammattimaista otetta.Tässä kohtaa kirjaa Haavisto jo puhuukin enemmän siitä, minkä kirjan nimikin lupaa, eli elokuviensa sisällöstä, eikä kuvauspaikoilla tapahtuneista toilailuista.


Kirjan loppuhuipennus tapahtuu siinä kohtaa, kun Haavisto seisoo lavalla kertomassa elokuvastaan lontoolaiselle yleisölle. Indie-elokuvien tekijälle tämä onkin varmaan uran huippuhetkiä, joten tältä osin tavoite on saavutettu, vaikka matka näkyy olleen pitkä, kivikkoinen ja kiemurainen. Haavistosta on elokuviensa myötä kasvanut vakavasti otettava kansainväliset mitat omaava elokuvantekijä. Tätä kirjaa pitäisikin luettaa itsetunto-kurssilaisille. Sillä pohjimmiltaan kyse on siitä, mitä kukin elämältään haluaa, ja mitä kaikkea se voi vaatia. Sanomattakin selvää, että rutisijoista ei ole tekemään taidetta näin pitkälle, kuin tässä kirjassa on tehty, joten oikeanlainen tiukka ja päättäväinen asenne on oltava. Onko tämä nyt sellainen sisäisen sankarinsa löytämistä? En yhtään ihmettele, että hänen fanijoukkonsa on niin lukuisa kun on. Tälläiset ihmiset kuin Sami Haavisto, ovat omalla esimerkillään johtavia, keulakuvia, josta muutkin voivat ammentaa voimaa. Heissä on sitä tahdonlujuutta, optimismia ja tarvetta päästä vaikka väkisin keskinkertaisuuden yläpuolelle. Vaikka kirjassa edetäänkin elokuvien ehdoilla, siitä aistii sen persoonallisen voiman, joka näitä tuottaa.


Ettei menisi ihan siirappiseksi kehumiseksi, niin ihan kaikessa Haaviston huumorintaju ei purrut. Jostakin syystä ironisiksi dialogeiksi tehdyt alaviitteet eivät minusta toimineet. Niissä oli omasta mielestäni vasemman käden ote. Sitten on toinenkin juttu, josta on pakko huomauttaa. On tietenkin kivaa, että kirjassa on myös kuvia. Vaan rakeiset mustavalkokuvat eivät kyllä tee tekstille oikeutta. En sano tätä kritiikkinä, vaan ihan kehitysehdotuksena, että voisiko kuvituksen suunnitella jollakin muulla tavoin, jos kirjailijakynä vielä lähtee vauhtiin? Tämä on varmasti painolaskukysymys – värilliset sivut maksavat enemmän – mutta samaa rakeista suttukuvaa ei paranisi toistaa mahdollisissa muissa kirjoissa. Muutenkin kirjalle olisi ehkä ollut eduksi tavoitella visuaalisempaa ilmettä, koska se kuitenkin käsittelee visuaalista taidemuotoa. Jos sisällön kuvitus olisi ollut kansikuvan luokkaa, se olisi nostanut kirjan tasoa zeniittiin. Vaikka mitäs näitä jälkikäteen ehdottelee?


Sen sijaan kehun vielä siinä, että tämäntyylisessä kirjassa on pakostakin jaettava kiitosta ja kunniaa taustaryhmälle. Näissä kuitenkin on aina se vaaransa, että ne luiskahtavat hetkessä sisäpiirinjutuiksi, mutta tässä kirjassa ei onneksi siihen miinaan oltu astuttu. Kirjan kuvaukset ovat myös ulkopuolisen ymmärrettävissä, ja tämä oli pakko sanoa erikseen – liian monet lankeavat tähän, erityisesti jos ”muusana” toimii kaveripiirit.


Kirja oli lukemisen arvoinen. En yhtään valita, että maksoin siitä täyden hinnan. Ottaen huomioon sivumäärän, se tuli luettuakin muutamassa päivässä. Sen verran alku tempaisi mukaansa, että kun lätkän MM-kisat häiritsivät lukunautintoa, laitoin töllön kokonaan kiinni, ja otin sohvalla mukavan asennon.


Jukkis