Päin mäntyä – kirja sotilaallisista tunaroinneista

Geoffrey Ragan


Tämä teos pitää ehdottomasti mainita yhtenä divarihelmenä

erikoisen näkökulmansa vuoksi. Sillä sotakirjat kun yleensä

käsittelevät nerokkaita sotapäälliköitä ja urheita miehiä,

unohdetaan helpolla että vastapuolella sitten täytyy olla

heikkolahjaisempi, tai jopa suoranainen tunari.

Tämä kirja keskittyy tuohon toiseen puoleen.


Kirjan alku on räväkkä. Se marssittaa esiin liudan kenraaleja, joilla on komennossaan kymmeniätuhansia miehiä, mutta jotka ovat epäkelpoja, mielenvikaisia ja harhaisia, ja muutenkin ihmisiä joiden paikka olisi mielisairaalassa eikä sotakarttojen äärellä. Kenraali joka kuvittelee synnyttävänsä norsun tai joka kieltäytyy nousemasta sängystä, koska uskoo jalkojensa olevan lasia, eivät voi millään voittaa sotia. Eivätkä tapaukset rajoitu yksinomaan historiallisiin henkilöihin, vaan vielä 1900-luvulla Korean sotaa johtanut, lähes vainohullu kenraali McArthur on esimerkki, että näitä saattaa esiintyä vielä moderninakin aikana.


Osa tapauksista on surkuhupaisia. Brittien täystuhoon Afganistanissa varmasti vaikutti, että sotaretken komentaja oli valittu sen perusteella että oli virkavuosiltaan vanhin, mutta samalla oli unohdettu että kyseinen päällikkö oli myös armottoman vanhuudenheikko ja –höperö, jota piti kantaa sotaretkellä sängyssä. Hän kuolikin matkalla vanhuuteen. Toisissa tapauksissa on vaikea nähdä edes huumoria, sillä historia tuntee myös sotapäällikköinä myös puhtaita raakalaisia, ja miestensä säälimättömiä tapattajia. Julmin esimerkki kenties 1800-luvun Paraguaysta, jossa mitättömän rajariidan takia, miespuolisia kansalaisia kuoli sotakentällä peräti 80% väestöstä johtuen säälimättömästä tyrannista ja kaikkinaisesta taktisesta osaamattomuudesta.


Kirja laajentaa kuitenkin nopeasti itse taisteluihin ja niihin virheisiin joita voidaan tehdä taistelukentällä tai strategisissa suunnitelmissa. Tunnetuimpana esimerkkinä kenties operaatio Barbarossa, Hitlerin sotaretki Neuvostoliittoon. Totuus oli, että venäläiset olivat kurkkuansa myöten täynnä Stalinin vainoja ja kommunismin riistoa. Eteneviä saksalaisia tervehdittiin vapauttajina, ja puna-armeija ei yksinomaan antautunut, vaan jopa liittyi saksalaisiin – jopa kokonaisia rykmenttejä kerrallaan. Mikäli Hitler vain olisi julistanut sodan kommunismia eikä Venäjää vastaan, hän olisi saanut rinnalleen koko venäjän kansan, ja voitto olisi ollut aivan varma. Näinhän Hitler ei koskaan ylimielisyydessään menetellyt vaan päinvastoin osoitti suoranalsta halveksuntaa niitä kohtaan, joilla kuitenkin oli viimekädessä voiton avaimet. Hän saikin varman voiton sijasta niskoilleen sitkeän partisaanisodan.


Kirja on erittäin viihdyttävä, mutta sitä kenties kannattaa lukea pätkissä, etteivät tarinat menetä tehoaan. Näkökulmasta pitää antaa omat pisteensä, sillä nämähän ovat asioita, joita muuten ei tavata muistella. Kirjan loppuun on suomentaja yrittänyt listata myös kotikutoisia `hölmön tölmäyksiä´ ja kyllä niitä meiltäkin löytyy – vaikkapa nyt Viaporin antautuminen vuoden 1808 sodassa, tai sitten Viipurin luovuttaminen lähes laukauksetta 1944. Nämä ovat kuitenkin pieniä asioita suurten sotien melskeissä. Suomesta kun tuntuvat tyystin puuttuvan lähes sokeat komentajat, jotka tähystävät vihollista väärästä suunnasta ja viimein menehtyvät kun ratsastavat antamaan ratsuväelle komentoja – kunnes huomaavat ratsastaneensa vihollisen keskelle.


Jukkis