Itsen alistus

Juha Vähämäki


Humppilan liikekeskukselle kun vein rouvaa lasiostoksille,

satuin eksyyn ajankulukseni paikalliseen kilokirjakauppaan.

Tälläinen tarttui kyytiin. Ostopäätökseen vaikutti vahvasti sen oleilu alemyyntikorissa, joten vitosen voi aina uhrata huoletta kirjaan kun kirjaan. Enkä usko että kalliimmalla olisin ostanutkaan. Tiedä miten tämän nyt sanoisi, mutta Liken kansitaide on jotensakin luotaantyöntävää. Ylitaiteellinen, määrittelemätön, tavallisesti paskanruskealla taustalla. Vaikka samaa kansitaidetta nähtiin kirjassa Vasemmisto etsii työtä, toivotaan ettei kustantamo ota tätä kansitaidetta pysyväksi brandikseen, laatukustantamolle kun ei toivoisi huonoa menekkiä. Kansi toimii erinomaisena karkoittajana väärän värisilmänsä takia.


Laatukirjahan se tämäkin. Jussi Vähämäki puhuu älykkäitä nykyisistä prekaareista työmarkkinoista, ja hahmottelee ns. tietokykytyöläisen kuvan. Sellaisen luovan olennon joka pelaa elämänsä halki luovuutensa ja pohjatietojensa ansiosta. Koska nykyisessä työkulttuurissa yksi jos toinen viskataan firmasta pihalle kuin mätä mandariini, on tietokykytyöläisen valtti tietenkin myös reippaassa yksityisyritteliäisyydessä tai freelanceroinnissa. Tähän se kehitys viekin, ja hintana on tietenkin perusturvallisuuden katoaminen kun seuraavaa tilinauhaa pitää suorastaan metsästää. Vaan pitääkö? Vähämäki on oivaltanut sosiaalisen median merkityksen, jossa laajat tuttavapiirit on sitä pääomaa, jonka kautta juttujaan viedään läpi – kunhan ne keksitään rahanarvoisiksi ideoiksi. Eikä niitä tarvitse työnantajan kanssa jakaa. Jos ette tajunneet mitään, niin puetaan sama yksinkertaisesti; jokainen on oman onnensa seppä! Siinä se on tietokykytyöläisen määre yhdessä sanonnassa.


Vähämäelle on annettava pitkä miinus liiallisesta teoretisoinnista, vaikeiden termien viljelemisestä ja muutenkin post-modernista tyylisuunnasta. Joitakin sivuja ei selvästikään ole jäsennelty, ja lopputulos on kuin lukisi koukeroista Derridaa. Raakatekstiä. Toisaalta se on hyvin erikoinen kirja. Kun kirjan kahlaa kannesta kanteen se on sanojen puuroa, jossa informaatioarvo ei tunnu erottuvan. Toisaalta taas, jos pysähtyy johonkin tiettyyn kappaleeseen ajatuksella, se avaa kokonaan uusia maailmoja. Jotkin yksittäiset lauseet ovat häikäisevän nerokkaita. Taitaa muuten olla ensimmäinen kirja jota voi arvioida kaaosteorian valossa. Kaaosteoriankin kuvio on vain tavanomainen musteläsikä, mutta sen suurentaminen tuo esiin loputtomia yksityiskohtia. Tämä teos tuntuu toimivan samalla periaatteella.


Ei se siis missään nimessä huono kirja ole. Se katsastelee huomisen työkulttuuria ja luovuuden merkitystä sen mekanismeissa pelatessa. Tästä olisi saanut muokkaamalla ja jäsentelemällä pienimuotoisen hitin ajankohtaisesta aiheesta. Jotenkin on sellainen tunne, että kustantaja ei ole ymmärtänyt tästä hölkäsen pölähtävää, mutta on ajatellut että kun kirjoittajalla on nimeä, se saa kelvata sellaisenaan. Siinä on ehkä menetetty jotakin, sillä on onnenkauppaa osuuko se kärsivällisen lukijan käsiin, joka jaksaa keskittyä sen detaljeihin. Pahaa pelkään että ei jaksa, ja kirjan arvokkaat ajatukset piiloutuu raskastekoisen tekstimassan sekaan. Kirjailijasta itsestään on kyllä ainesta, kunhan seuraavalla kerralla keskittyy nimenomaan kirjan tekemiseen, eikä luentojensa tai lyhyiden artikkeleidensa koostamiseen yksin kansiin.


Jukkis