Tim Weiner

FBI – Liittovaltion poliisin historia.


Kerrankin tuli eteen ostamisen arvoinen kirja, tai näin ainakin luulin. Sillä aiemmin olin jo lukenut samalta tekijältä palkitun ja ylistetyn teoksen CIA. On kai luonnollista sanoa, että tämä FBI-kirja on CIA-kirjan sisarteos. Luonnollinen jatko-osa ja mikäli kolmantena vielä ilmestyy NSA:n historia, en ainakaan itse hämmästele mitään.


Yleensä ostaja, joka maksaa tästä möhkäleestä huikeat 40 euroa, on haluton tunnustamaan, että senkin rahan olisi johonkin muuhunkin voinut käyttää. Muuten hän tunnustaa käyttäytyneensä typerästi, mutta minun on tämä päätös kaikessa rehellisyydessäni tunnustettava. Tässä FBI-kirjassa oli pahoja puutteita, tai sanotaan näin, että siinä oli strateginen puute.


Sillä kirja rakentuu samoille teemoille mikä oli olennaista ylistetyn CIA-kirjan kohdalla, eli johtotason byrokraattisia ongelmia, ja tietenkin suhteita Valkoiseen Taloon. Jotenkin tulee mieleen, että tekijällä on ollut varsin kattava aineisto Liittovaltion dokumentteja, joita hän on hyödyntänyt myös tähän jatko-osaan. Ongelmana on vain, että FBI ei kykene nousemaan itsenäiseksi teokseksi, vaan on edeltäjänsä jäljitelmä. Formaatti on pilkulleen sama, ja tämä pilaa koko kirjan.


Tämän huomaa siinä, että kirja ei pahemmin myötäile lukijakunnan tarpeita. Teos seuraa J.Edgar Hooverin kapea-alaista sotaa Yhdysvaltain kommunistipuoluetta vastaan, kunnes loppupuolella keskitytään terrorismin vastaiseen sotaan. Sen sijaan ne teemat, joista FBI on suuren yleisön edessä kuuluisa, niihin ei viitata ollenkaan, tai parhaimmillaan vain yhden lauseen edestä. Hooverin oletettu homosuhde Clyde Tolsoniin on ohitettu kokonaan, vaikka samaan aikaan Clint Eastwoodin elokuva Hooverin elämänkerrasta rakentuu sen varaan. Pahempaa kuitenkin on, että 20-luvun gangsterisotia ei käsitellä laisinkaan, ja Al Caponen nimeä on kirjasta turha etsiä. Edes Lindberghin lapsen sieppausta ei ole mainittu, vaikka juuri tämä tapaus teki FBI:stä kuuluisan. Nykyisin FBI lienee kuuluisin sarjamurhaajiin erikoistuneesta profilointi-yksiköstään, jonka kehityskaarta on kirjasta turha hakea. Ainakin itse odotin ostohetkellä lukevani tästä yksiköstä, mutta sen puuttuminen jätti suuhun pettymyksen maun.


Vain Hooverin julistama sota Ku Klux Klania vastaan on kirjassa esitelty, ja sekin ”pakkopullana”. Mukana se lienee siksi, että kirjan rakenne on Hooverin suhteessa Yhdysvaltain presidentteihin, ja Klaanin nitistäminen tuli aloitteena silloiselta presidentiltä Lyndon B. Johnsonilta.


Weinerin ongelmana onkin linjavalinta kirjoissaan. Hän tuntuu keskittyvän kapea-alaisesti vain ylimmän johdon tekemisiin. Pakko myöntää että CIA-kirjassa se vielä toimi, mutta tässä kirjassa teema kääntyy itseään vastaan. FBI kuitenkin on New Scotland Yardin lailla eräs maailman parhaista poliisivoimista, ja on jotenkin ikävää, että tämä puoli on kokonaan sivuutettu, kun on keskitytty laitoksen politiikointiin. Jotenkin tässä on nyt paha rahastamisen maku. Tulee mieleen, että Weinerille on jäänyt paljon FBI:tä käsittelevää aineistoa yli CIA-kirjansa kohdalla, ja hän on puskenut ne omaksi kirjakseen, miettimättä sen enempää että näiden kahden laitoksen historiat, roolit ja tavoitteet eroavat toisistaan oleellisesti. Tässä mielessä Weiner onkin tullut sokeaksi CIA-kirjan suosion myötä, ja kenties kustantaja on yrittänyt noudattaa vanhaa viisautta, ettei pidä muuttaa piiruakaan menestysreseptiä. Tällä kertaa varman päälle pelaaminen on kyllä kääntynyt itseään vastaan.


Pitäisikö kirjasta sanoa jotakin hyvääkin? Onhan se painavaa asiaa, ja sinänsä kirjoitettu aavistuksen letkeämmin kuin raskastekoinen CIA. Toisaalta – todetaan vielä kerran – sen formaatti ei hivele tavallista lukijaa, ja suomalaislukijaa vielä vähemmän. Suositan hankkimaan tämän teoksen vasta sitten, kun se putoaa alennusmyyntilaariin, jos sen välttämättä lukea tahtoo. 


Jukkis