Atlantiksen perilliset

Mikko Suomi


Näyttäisi siltä, että esoteerisempi kirjallisuudenala on saanut keskuuteensa

uuden pelaajan. Kyse on Mikko Suomen uudenkarheasta romaanista

Atlantiksen perilliset. Kirjaa voisi kai parhaiten luonnehtia termillä

`suomen daVinci-koodi´ eikä vertaus todellakaan ole kaukana sisällöstä.


Sinänsä on kiintoisa ja kunnianhimoinen idea lähteä tekemään kansallista versiota isosta kansainvälisestä bestselleristä – otaksun että sama on keksitty aikaa sitten jo toisissakin maissa alkuperäisteoksen vanavedessä. Idean vahvuus onkin kansallisten monumenttien esittelemisessä ja tunnetuksi tekemisessä. Kirjassa kun rampataan näistä toinen toiselle lähes hengästyttävässä tahdissa erilaisten johtolankojen siivittämänä. Ehkä vähän liiankin kanssa, sillä jossain kohtaa oli pakko keskittyä sisältöön, ettei putoa kokonaan kärryiltä, vaikka toivoin sen voivani lukea `aivot narikassa´-vaihteella.


Pitkän linjan esoteerikko huomaa juonirakenteessa tiettyä kliseisyyttä, joka osittain johtuu lajityypin luonteesta, mutta myös esikoiskirjailijan varovaisuudesta. Aika näyttää, onko tämä vain etu, sillä kirja lienee suunnattu enemmän ns. tavallisille pulliaisille, jotka mielellään lukevat tuttua formaattia. Oma tyyli on kuitenkin vielä nupullaan. Toinen joka särähti silmään, on kirjassa olevien johtolankojen rakentuminen huterien  aasinsiltojen varaan, mutta toisaalta ei kannata olla liian ankarakaan. Kyse on ennenkaikkea viihteestä, eikä sitä kannata arvioida liian tosikkomaisesti. Hyvästä ajankulusta, jolla ei sen syvällisempää sanomaa olekaan, kuin saada lukijansa viihtymään. Sen se tekee, en kiellä.


Kirjassa on myös paljon vahvuuksia. Jos jättää sivuun kirjan juonirakenteen ja teeman heikkoudet, joka menee esikoisen piikkiin, on sitten itse teksti todella sujuvaa luettavaa. Kirjoittajalla on kyky tanssittaa kynää jouhevasti, sillä teksti itsessään ei puuduta, lauserakenteet eivät ole raskaita tai kömpelöitä, ja dialogi istuu hyvin. Näkee että tässä on potentiaalinen kirjailija, josta tulee vielä kova nimi jahka ensin kehittää juttuaan johonkin suuntaan. Kirjoittaminen kun on sanojen magiaa, sen joko osaa tai sitten ei.


Näkee heti mistä kohtaa kannattaa alkaa kehittymään. Itse juoni hahmoineen on vielä haparoivaa – kuin poikien seikkailuromaania. Sen sijaan kirjaan on kirjoitettu – ilmeisesti täytteeksi – salaliittolaisten esittelyä, joka ei varsinaisesti kuulu itse juoneen.  Tapahtumat Rämekorvessa ovat ehdottomasti kirjan paksuin kohta sisällöllisesti. Hahmoissa ja paikoissa on syvyyttä ihan eri tavalla. Nämä pari kappaletta kirjassa esiintyvät edukseen, ja nousevat jotenkin päätään pidemmälle muita kappaleita. Nämä on kenties kirjoitettu eri aikana erilaisessa mielentilassakin, mutta tätä kohtaa jossa kirjoittamisen vaivaa on todellakin nähty, ei pitäisi päästää karkuun.


Kirjan loppurivit vihjaavat jonkinlaisen jatko-osan mahdollisuuteen. Jos ja kun näin tapahtuu, suosittelen lisäämään kirjaan ns. tunnetason. Se miten sen tekee, mahdollisuuksia on monia. Pelkkä huumorikin auttaisi jo jonkinverran, sillä kansallisessa versiossa täytyy huomioida myös oma kansanluonne. Tai sitten luopua esikuvastaan, ja vetää homma täysin kylähullulla asenteella. Mahdollisuuksia on monia, ja viihteeksi tarkoitettu teos tarkoittaa, että omaa linjaa voi huoletta kehittää oman yleisönsä makua vastaavaksi. Mikä on muutenkin etu, sillä mitä kauemmas pääsee kasvamaan alkuperäisestä daVinci-koodista, aina parempi.


Kaikenkaikkiaan kirjaa uskaltaa kuitenkin suositella. Romaanien saralla tämä erottuu erilaisella teemallaan, ja uskaltaa siviilirohkeasti lähteä sille lajityypille, jota varmaan muutkin kirjailijat olisivat tehneet jos vain olisivat uskaltaneet.


Jukkis